työssäoppi jatkuu

Työpäivien jälkeen olemme olleet melko väsyneitä, emmekä ole jaksaneet tehdä kauheasti mitään. Olemme hengailleet Thamelissa, joka on Kathmandun keskus, käyneet syömässä, tehneet koulutehtäviä ja tutustuneet lähiympäristöön. Eikä Kathmandussa ole enää kauheasti tehtävää, kun olemme jo vierailleet läheiset temppelit. Onneksi viikonloppuisin ja pyhäpäivinä olemme ehtineet käymään tutustumassa muuallakin Nepalissa.

Eräs keskiviikko työmme alkoi jo puolituntia aikasemmin. Kävelimme koululta noin puolituntia ja tulimme hienompaan ravintolaan, jonne Australialaiset opiskelija olivat järjestäneet oppilaille diskon. Voi että kun lapsilla oli mukavaa, tanssimme varmaan pari tuntia tuttuja ja tuntemattomia biisejä. Muuten päivät ovat olleet lähes samanlaisia. Aina välillä koululla on vapaaehtoistyöntekijöitä tai muita ihmisiä tutustumassa. Silloin lapset yleensä pitävät heille tanssiesityksiä.

  Teemme oppilaiden vihkoihin tehtäviä, kuten yhdistystehtäviä tai mitä tämän värisiä asioita löytyy jostain tietystä huoneesta, sanojen tai kirjaimien kopiointi tehtäviä ja laskutehtäviä. Samalla olemme oppineet lasten tasoja ja minkälaisia tehtäviä heiltä voi vaatia tehtäväksi. Selvästi myös huomaa kuinka erilainen auktoriteetti paikan pomolla on lapsille, hänen läsnäolonsa aistii. Silloin myös pienemmistäkin lapsista huomaa kuinka he oikeasti osaavat keskittyä paremmin, esimerkiksi joogassa ja koulutehtävissä. Hänellä onkin eniten tietoa ja kokemusta downlapsista ja kehitysvammaisista. Paikan ongelmana onkin, että tietoa pitäisi jakaa muillekin opettajille paremmin.

  Meidän oma-aloitteisuuskin on korostunut työpaikalla, sillä kielimuuri on iso. Lapsista muutama osaa englantia hieman ja opettajistakin vain pari. Väillä meidät ”unohdetaan”. Mutta koska osa lapsistakaan ei puhu, heidän kanssaan käytetään elekieltä ja viittomakielen sanoja, näitä mekin voimme käyttää. Ja tuntiessamme päivä- ja viikko-ohjelman pysymme perillä menosta.

  Saimme työpaikalla ruoan, maksamme siitä 300 nepalin rupiaa, mikä on noin kaksi ja puoli euroa, viimeisillä viikoilla aloimme käydä ulkona syömässä, sillä olemme saaneet nepalilaista ruokaa riittävästi.

Koululla on yksi lähes kolmekymppinen nainen, joka on vaikeammin vammainen kuin muut. Hän asuu koulun ohessa olevassa rakennuksessa ja hänellä on henkilökohtainen avustaja. Alma on viettänyt hänen kanssaan osan harjoittelupäivistä. Sillä Alman osaamisala on sairaanhoito ja huolenpito ja pyörätuolipotilaan hoito on lähempänä Alman osaamisalaa.

  Lisan kanssa vietettynä aikana olen huomannut, miten ammattitaitoa hieman puuttuu, mutta silti asiat hoidetaan ja Lisa on erittäin iloinen ja onnellinen. Esimerkiksi nostotekniikat puuttuvat kokonaan, Lisa nostetaan jaloista ja käsistä pyörätuoliin. Hän saattaa maata selällään sängyssä syödessään, eikä käytetä tyynyjä nostamaan selästä ylävartaloa koholle. Lisa otetaan mukaan tanssi, leikki ja joogahetkiin, hän selvästi nauttiikin näistä hetkistä naureskellen ja käsiään taputtaen. Olen tehnyt Lisan kanssa myös palapelejä ja hän onkin erittäin fiksu ja huumorintajuinen nainen, hänen henkilökohtaisella avustajallaan oli vaikeuksia tehdä sama palapeli missä Lisalla ei ollut mitään vaikeuksia ja sekös Lisaa kovin nauratti.

Olemme myös tutustuneet lapsiin ja heidän diagnooseihin, heitä havainnoimalla ja keskustelemalla opettajien kanssa. Esimerkiksi yhdellä oppilaista on ongelmana liian lähelle tuleminen ja pussaileminen, osaamme nyt toimia hänen kanssaan paremmin kuin ennen tietoa, ettei käytös ole hyväksyttyä. Meidän auktoriteetti on kasvanut selvästi, sillä alussa lapset testasivat meitä, nyt lapset tottelevat ja kunnioittavat meitäkin paremmin. 

Meillä on vielä viikko harjoittelua jäljellä, siihen sisältyy myös tutustumiskäynnit muihin paikkoihin. Odotamme tutustumisia erittäin paljon, sillä täällä ollessamme haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.


Yksi mahtava kokemus Nepalissa oli myös suurlähetystön saunailta, jonne kaikki me viisi opiskelijaa saimme kutsun. Tutustuimme muihin suomalaisiin ja kävimmekin joidenkin heidän kanssaan syömässä myöhemminkin.

Englanninkieli on parantunut huomattavasti matkalla ja sen käytössä on tullut paljon rohkeammaksi. Kulttuurishokki oli alussa valtava ja uuteen kulttuuriin sopeutumine onkin vaatinut myös itseensä tutustumista. Olemmekin oppineet uusia asioita itsestämme kuin myös toisistammekin. Maailmankuvamme on avartunut ja osaamme arvostaa Suomessa olevia asioita nyt aivan uudella tavalla. Odotammekin Suomeen paluuta jo kovin, mutta emme vaihtaisi tätä kokemusta miksikään.

-  Alma ja Ida